Olen aina tykännyt sunnuntaista. Teininä sunnuntaisin oli rauha kun tiesin missä vanhempani ovat. Enää ei kännätty, seuraavana päivänä piti olla töissä. Ja itsellä oli vielä yksi päivä aikaa vaan olla ennen kun piti taas mennä tai olla menemättä kouluun. Perjantait ja lauantait olivat ja ovat viikon inhokkipäiviä. Oikeastaan olen alkanut sietämään niitä vasta tässä muutaman vuoden sisällä, aikuisiällä. Aiemmin ahdistuin jokaikinen perjantai heti puolenpäivän jälkeen ja se jatkui sunnuntaiaamulle asti. Oli turvaton olo. Ahdistun kun valtaosa ihmisistä on kännissä. En tunne olevani turvassa kotonani. Mutta sitten vain tapahtui jotain, ehkä aika teki vihdoin tehtävänsä ja ymmärsin että olen asunut omillani lähemmäs 10 vuotta, kotini on omani ja siellä ei mitään pahaa tapahdu, voin itse päättää kuka sinne tulee ja kuka ei. Minun ei tarvitse katsella humalaisia. Nykyisin on paljon helpompi, perjantai ja lauantai ovat melkein kuin päiviä toisten joukossa, tässä minun elämäntilanteessani kun viikonloput eivät eroa muuten mitenkään arjesta. Mutta sunnuntaista pidän yhä.

Isäni palaa tänään takaisin kotiinsa, on ollut kaupungissa nyt kaksi päivää. En ole valmis enkä jaksa alkaa vielä ruotimaan isäsuhdetta perusteellisemmin, mutta se on monimutkainen. Rakastan isääni todella paljon, mutta samalla olen äärimmäisen ahdistunut ja stressaantunut. En ole isää nyt nähnyt toissapäivän jälkeen mutta tiedän että hän on yhä kaupungissa, näen auton ikkunastani. On varmaan läheisessä baarissa, sen takia kaupunkiin jäikin pariksi päiväksi. Toivon että lähtee tänään niinkuin alunperin aikoi, pystyn sitten kunnolla rentoutumaan. Tunnen syyllisyyttä että ajattelen ja sanon tuon ääneen.