Ei ollut tarkoitus tästä vielä kirjoittaa, mutta äsken jotain tapahtui.

Isän oli tarkoitus tänään lähteä takaisin kotikaupunkiinsa. Ei lähtenyt, jäi vielä yhdeksi päiväksi vakiobaariinsa juomaan ja oli tarkoitus että yöpyy tämän yön baari"kavereidensa" luona. Hotellia ei ollut enää tälle yölle, varasin sen perjantaina kahdeksi yöksi ja maksoin.

Tunti sitten soi puhelin, se oli isä. Ei saanut yhteyttä "kavereihinsa" joten oli vailla yöpaikkaa. Sanoi että haluaisi tulla sohvalleni yöksi. Sanoi että voi tulla tänne joko nyt pienehkössä kännissä tai olla baarissa valomerkkiin asti ja koittaa järjestää itselleen yöpaikkaa, mutta sitten olisi vain pahemmassa kännissä. Menin välittömästi silmittömään paniikkiin. Päässä risteili eri vaihtoehdot. Tiesin että jos isän päästän tänne yöksi, niin en voi olla kotona itse. Enkä voi mennä muuallekaan, eikä varsinaisesti tuntuisi mukavalta kävellä katuja eestaas seuraavaa 12 tuntia. Mietin että varaan lennosta isälle kolmannen hotelliyön, mutta koska maksoin nuo kaksi edellistä niin tilillä ei ollut kolmanteen tarpeeksi saldoa. Isä maksaa kyllä takaisin nuo kaksi ensimmäistä yötä mutta vasta alkuviikosta. En tiennyt mitä tekisin. Soitin ihanalle ystävälle joka järjesti niin että sain heti lainaksi tililleni sen verran, että sain varattua isälle hotellin. Varasin hotellin, maksoin ja ilmoitin isälle. Isä ei kiittänyt. Hänellä ei kuulemma ole varaa kolmanteen yöhön, joten en tiedä saanko siitä ikinä rahoja takaisin. Mutta tässä vaiheessa se ei ole kovin tärkeää, pääasia on että isä ei tule yöksi tänne.

Olen isälle jo ajat sitten sanonut että en majoita jos on kännissä. Tietää sen. Mutta en voi omaa isääni yöksi uloskaan jättää, omatunto ei salli olla auttamatta niin paljon kun vain voin, vaikka se tarkottaisi että se olisi itseltä jotenkin pois. Se on täysin varmaa että en olisi kyennyt olemaan samassa asunnossa. Onneksi tilanne ratkesi, mutta paniikki joka iski ei meinaa laantua vieläkään.

Tunnen suurta syyllisyyttä siitä etten vain voi majoittaa isää tänne. Isä oli puhelimessa loukkaantunut, kun ei saa yöpaikkaa mistään. Sanoi että ei kannata tulla tähän kaupunkiin kun häntä ei kukaan huoli. Tuli sääli ja syyllisyys. Olen aina kokenut todella suurta tarvetta suojella isää ja auttaa parhaani mukaan kaikessa (mikä varmaan juontaa ihan siitä että minulle on huudettu "vittu mä tapan itteni" siitä asti kun olin 12, mutta en jaksa tuosta ja muista lapsuuden jutuista nyt enempää kirjoittaa). Kuitenkin on pakottava tarve koittaa tehdä isän elämästä edes vähän helpompaa. Pelkään menettäväni isän. Olen ainoa joka isällä on, joten tunnen että minun on huolehdittava ihmisestä joka ei alkoholisminsa takia aina itse siihen pysty. Näin on ollut jo siitä asti kun olin teini-ikäinen. Nyt olen aikuinen, mutta omien ongelmieni takia en useinkaan tunne itseäni aikuiseksi. En kykene kunnolla huolehtimaan itsestäni, ja siihen on vielä vähemmän resursseja kun pitää samalla auttaa jotain toista. Rakastan isää todella paljon, en pysty kääntämään selkääni vaikka välillä kai pitäisi. Nyt olen katkera siitä että miksi isä ei välillä voi huolehtia minusta. Tarvitsen jonkun huolehtimaan välillä minustakin.

Ensi viikolla pitää alkaa vakavasti miettiä omaa asumistilannetta. En tunne olevani turvassa asunnossani. Tämä ei ole oma kotini, tämä on asunto jonka vanhempani omistavat ja vaikka maksankin säntillisesti vuokraa, ei vuokra kata asunnon suuria rahoitusvastikkeita. Sen takiakin koen että jos isä (tai äitikään sen puoleen) joskus vain päättäisi tulla tänne, en voisi sitä mitenkään estää. Kotona yksin on ainoa paikka ja tilanne jossa kestän paniikkikohtaukseni. Mitä sitten jos tänne minusta huolimatta vain tulee joku. Minun täytyy saada olla aivan yksin, etenkin yöt. En pidä siitä että luonani käydään. En ole kuuden vuoden aikana kokenut olevani täällä turvassa, mutta nyt vielä entistä vähemmän. Haluan muuttaa, asuntoon joka on ihan omani, josta maksan riittävää vuokraa ja jonne ei kukaan muu tule.

Olen aina tykännyt sunnuntaista. Teininä sunnuntaisin oli rauha kun tiesin missä vanhempani ovat. Enää ei kännätty, seuraavana päivänä piti olla töissä. Ja itsellä oli vielä yksi päivä aikaa vaan olla ennen kun piti taas mennä tai olla menemättä kouluun. Perjantait ja lauantait olivat ja ovat viikon inhokkipäiviä. Oikeastaan olen alkanut sietämään niitä vasta tässä muutaman vuoden sisällä, aikuisiällä. Aiemmin ahdistuin jokaikinen perjantai heti puolenpäivän jälkeen ja se jatkui sunnuntaiaamulle asti. Oli turvaton olo. Ahdistun kun valtaosa ihmisistä on kännissä. En tunne olevani turvassa kotonani. Mutta sitten vain tapahtui jotain, ehkä aika teki vihdoin tehtävänsä ja ymmärsin että olen asunut omillani lähemmäs 10 vuotta, kotini on omani ja siellä ei mitään pahaa tapahdu, voin itse päättää kuka sinne tulee ja kuka ei. Minun ei tarvitse katsella humalaisia. Nykyisin on paljon helpompi, perjantai ja lauantai ovat melkein kuin päiviä toisten joukossa, tässä minun elämäntilanteessani kun viikonloput eivät eroa muuten mitenkään arjesta. Mutta sunnuntaista pidän yhä.

Isäni palaa tänään takaisin kotiinsa, on ollut kaupungissa nyt kaksi päivää. En ole valmis enkä jaksa alkaa vielä ruotimaan isäsuhdetta perusteellisemmin, mutta se on monimutkainen. Rakastan isääni todella paljon, mutta samalla olen äärimmäisen ahdistunut ja stressaantunut. En ole isää nyt nähnyt toissapäivän jälkeen mutta tiedän että hän on yhä kaupungissa, näen auton ikkunastani. On varmaan läheisessä baarissa, sen takia kaupunkiin jäikin pariksi päiväksi. Toivon että lähtee tänään niinkuin alunperin aikoi, pystyn sitten kunnolla rentoutumaan. Tunnen syyllisyyttä että ajattelen ja sanon tuon ääneen.

Tahdon malttamattomana aloittaa ensimmäisen kunnon blogipostin samantien, vaikka en tiedä miten ja mistä aloittaa. Alusta, keskeltä, lopusta? Jonkunlaisella esittelytekstillä?

Aloitan siis siitä mikä tällä hetkellä pyörii päässä, vaikka pelkäänkin heti että se uhkaa anonyymiteettiäni. Koitan kuitenkin välttää kohtia joista joku tuttu voisi tunnistaa mikäli joku tutuista tänne joskus jostain syystä eksyy.

Olen miettinyt paljon pari päivää sitten tapahtunutta tapaamista suvun kesken. Siitä on vieläkin hyvä mieli. En ole tavannut ketään näistä suvun jäsenistä kymmeneen vuoteen, aivan läheisintä perheenjäsentäni lukuunottamatta. Tapaamisen syy oli tietenkin epämiellyttävä ja tunnelma alussa vakava, joten on outoa sanoa että todella hyvin meni ja koin koko tapaamisen hyvin terapeuttisena, mutta niin siinä kävi.

Tämän puolen sukua kun olen aiemmin ajatellut, olen ollut lähinnä ärsyyntynyt ja katkera. Keskinäisessä historiassa on niin paljon valehtelua, syyttelyä, haukkumista ja ihan vaan suunnatonta ilkeyttä. Viimeksi kun tapasimme, tilaisuus oli aika mitäänsanomaton, en puhunut kenenkään kanssa oikein mitään tähdellistä, mitä edes muistaisin näin 10 vuotta myöhemmin. Pelkäsin tätä tapaamista etukäteen ihan hirveästi. Edeltävänä yönä en saanut unta, itkeskelin ja ahdistus häilyi eriasteisena. Pelkäsin ihan typeriä juttuja, sitä että tapaaminen menee ilkeilyksi ja huutamiseksi (vaikka tämän tyyppisessä tapaamisessa joku avoin tappelu olisi aikamoinen etikettivirhe), sitä että joku tädeistä katsoo minua kerran ja toteaa että no oletpas lihava (voi jestas mikä aihe stressata), sitä että joku syyttelee että en ole ollut keneenkään yhteydessä tai osallistunut mitenkään mihinkään. Nämä pelot oli kuitenkin täysin aiheettomia. Kun pääsimme isäni kanssa paikalle, kaksi tädeistä tuli heti halaamaan (en muista halattiinko viimeksi), kaikki muutkin moikkasi (paria serkkua ehkä lukuunottamatta). Siunaustilaisuus sujui hyvin. En ollut mitenkään itsetietoinen, fyysinen oloni oli ihan hyvä, olin jännittynyt mutta en ahdistunut, paniikista puhumattakaan. Hautajaisten yleinen tunnelma kai aiheutti sen että yhdessä vaiheessa itketti, mistä yllätyin suuresti. Tunnen itseni todella häijyksi kun sanon tämän suoraan, mutta mulla ei ollut vainajaan minkäänlaista tunnesidettä, vaikka kyse on kuitenkin lähisukulaisesta, jota olen koko elämäni ajan tavannut usein ja säännöllisesti, joskin edellisestä kerrasta on nyt jo kulunut kahdeksan vuotta. Vainaja oli kuitenkin myös ilkein tuntemani ihminen, eikä siitä pääse yli eikä sitä voi jättää kertomatta. Hän oli manipuloiva, valehtelija, häijy, haukkui omia lapsiaan ja lapsenlapsiaan jatkuvasti ja kun kuulin hänen kuolemastaan ja yritin asiaa miettiä, en keksinyt hänestä yhtäkään positiivista muistoa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että olisin häntä vihannut tai hänelle mitään pahaa toivonut. Hän eli pitkän elämän, kuoli sinänsä arvokkaasti ja se siitä. En koe hirveästi tarvetta muistella häntä tai pakottaa itseäni tuntemaan jotain.

Mielenkiintoista onkin se, että koska en ole ollut suorassa kontaktissa muihin sukulaisiin oikeastaan koskaan, melkein kaikki mitä olen heistä ja heidän puheistaan kuullut on tullut vainajan kautta tietooni. Ja vaikka olen koko ajan tiennyt että vainaja valehtelee, tarkoituksella koittaa manipuloida muita sukulaisia riitoihin keskenään, kertoo omia mielipiteitään niin kuin joku muu ne olisi sanonut, olen kuitenkin ollut erityisesti tädeilleni todella katkera kaikesta siitä mitä olen kuullut. Kritiikkiä ulkonäöstäni, siitä miten en ansaitse pienehköjä summia rahaa jos semmoisia vainaja on minulle antanut lapsuudessani, ja hyvin ilkeitä kommentteja vanhemmistani (jotka pääasiassa eivät olleet totta). Hautajaisaamuna ajattelin vielä, että kunhan nyt tästä kunnialla selviän niin minun ei tarvitse nähdä ketään heistä enää ikinä. Mutta kun aloin jutella sukulaisten kanssa jo siunaustilaisuudessa, tajusinkin että kun pahin riidanlietsoja ei ole paikalla, tulemmekin oikeastaan toimeen ihan hyvin. Toki voi olla että jotkut noista ilkeistä kommenteista on oikeasti tulleet muilta sukulaisiltani, mutta tässä vaiheessa olen valmis aloittamaan puhtaalta pöydältä, unohtamaan kaiken mitä olen kuullut ja muuttamaan suhtautumistani kaikkiin sukulaisiin. Mukavia kunnes toisin todistetaan.

Siunaustilaisuuden jälkeen oli tarkoitus lähteä ravintolaan syömään. Olin alunperin ajatellut että en lähde, siksi että ahdisti ajatus olla tekemisissä suvun kanssa, mutta myös sen takia että ravintolassa syöminen on yksi ahdistavimpia asioita joita voisin tehdä, ainakin näin kotikaupungissani. En pysty oikein syömään julkisesti. Ravintola oli keskellä keskustaa, miten sieltä pääsee pois tarvittaessa nopeasti. Ravintolassa on todennäköisesti paljon muita ihmisiä. Yksi tädeistäni kuitenkin suostutteli lähtemään, ja hämmentyneenä siitä että olin selvinnyt jo noin pitkälle ilman yhtäkään ahdistusaaltoa, suostuin, ajattelin että kyllä sieltä sitten jotenkin pääsee pois jos on tarve, vaikka kävellen.

En ole käynyt ravintoloissa kuin joskus lapsena. Tämä ravintola oli lisäksi todella hieno, ja olen enemmänkin valmisruokatyyppiä, siis silloin kun ylipäätään syön minkäänlaista oikeaa ruokaa. Ruokalistan katsominen kauhistutti, miten ihmeessä pystyn syömään jotain ylikypsää härkää tai muuta todella gourmet-ruokaa kun olen niin kaavoihini kangistunut ja ennakkoluuloinen. Lounaslistalta löysin kuitenkin itselle sopivan annoksen, eli kaikki kunnossa. Ruoka oli todella hyvää ja sain sen syötyä ilman mitään ongelmia. Ei hävettänyt syödä, ja koska ei ahdistanut niin en voinut myöskään pahoin syödessä tai sen jälkeen. Voitto.

Olimme ravintolassa muutaman tunnin. Selvisin koko ajasta ilman huomattavaa ahdistusta tai paniikkeja. Oli hauskaa. Puhuin paljon tätien ja serkkujen kanssa. Kävin tupakalla muiden kanssa. Puhuimme vainajasta, muillakin oli samantyylisiä kokemuksia kuin itsellä. Kuulin vainajan viimeisistä vuosista hoitolaitoksessa. Kuulin sukulaisten elämäntilanteista tällä hetkellä. Puhuin kahden serkkuni kanssa joiden kanssa en tainnut viimeksi juurikaan puhua, ja sitä ennenkään en ole ollut ikinä juuri missään tekemisissä. Yksi serkkuni halasi lähtiessä. Tilaisuus oli siis kaikinpuolin mukava, ja sain ensimmäisen positiivisen kokemuksen suvustani. Koska tunnen olevani jotenkin juureton (vaikka en olekaan orpo tai vailla sukulaisia joiden kanssa olen todella läheinen), se että sain tämän positiivisen kokemuksen auttaa tuntemaan että olen osa jotakin, kuulun johonkin. Skeptinen pessimisti minussa tietenkin ajattelee että ehkä loanheitto alkoi sitten selän takana jälkeenpäin, mutta päätän yrittää luottaa. Tahdon hyvät sukulaissuhteet.

Tällaisten onnistuneiden kokemusten jälkeen tunnen aina olevani suurinpiirtein voittamaton. Peruskouluaikoina parhaita oli ne päivät kun olin selvinnyt koko päivästä koulussa, jokaisesta tunnista ilman minkäänlaisia selkkauksia tai poissaoloja, vaikka olisikin ahdistanut julmetusti. Koulun jälkeen olo oli aina mahtava. Selvisin tunneista, selviän kyllä matkasta kotiin tai pyörimisestä keskustassa. Tämä oli hyvä päivä.

Miten ihmeessä tämäkin olisi tarkoitus aloittaa. Ajatus blogista tai vanhanaikaisesta päiväkirjasta on muhinut päässäni jo melko pitkään. Tänä yönä päätin että yritän, katsotaan mitä tästä sitten tulee. Rupesin etsimään sivustoa jolla blogini julkaisisin. Googlen blogspot olisi vaatinut googletilin käyttöä, no en todellakaan yhdistä tätä blogia mitenkään yhteenkään muualla käyttämääni nimimerkkiin. Vuodatus. Vuodatus tuntuu sopivalta, sitähän tämä on. Sitten aloin miettiä nimimerkkiä ja nimeä blogilleni. No voihan herranjestas, en keksi mitään mikä olisi täysin erillinen muista nimimerkeistäni. Tuijotin näppistä ja päähän putkahteli vain irtonaisia täysin omituisia sanoja. Turve. Banaani. Korhonen (miksi ihmeessä Korhonen? Ei ole oma eikä kenenkään läheiseni nimi). Päädyin miellekarttaan, koska olen joskus kyhäillyt, en kylläkään paperille, jonkinlaista miellekarttaa siitä mikä on syytä ja mikä on seurausta. Miten asiat kytkeytyvät toisiinsa.

Mielenterveysongelmissa on se(kin) inhottava puoli, että välillä alkuun on vain yksi ongelma, yksi oire, mutta vuosien kuluessa sitä taantuu, mukaan tulee uusia oireita, vanhat ongelmat synnyttävät uusia, joku asia on alkuun selviytymiskeino ja sitten sitä äkkiä huomaa että siitäkin on kehittynyt ihan diagnostiset kriteerit täyttävä ongelmamöykky.

Tämä blogi on minun tapani yrittää saada kaikesta tolkkua. Yrittää saada käsiteltyä asioita, löytää joku perimmäinen syy ja totuus (vaikka sellaista tuskin onkaan) ja sen kautta saada itselle takaisin elämänhallinta. Tai edes jonkinlainen kyky elää, niin että minä olen vahvempi kuin sairauteni. Ettei sairauteni, mikään niistä, vie minua kuin pässiä narussa.

Ajattelen myös hyvin dramaattisesti, että jos suuruudenhullu suunnitelmani ei toimi, tästä blogista tulee maailman pisin itsemurhaviesti (selvennyksenä tähän väliin, en ole missään akuutissa vaarassa, en suunnittele aktiivisesti itsemurhaa, en sitä tällä hetkellä aio tehdä, mutta vaikea sitä on olla ajattelematta vaihtoehtona siinä vaiheessa jos mikään muu ei auta ja vuodet vaan vierii ohi ilman että mikään muuttuu), läheisille jäisi täysin tyhjentävästi vastaukset kysymyksiin joita tuollaisen tapauksen jälkeen usein jää.

En halua yhdistää tätä blogia mitenkään muuhun internetjalanjälkeeni tai kertoa tästä kenellekään oikean elämän tutulleni, vaikka muuten olenkin myös oikeassa elämässä täysin avoin kirja ja hyvin ekstrovertti. Tarkoitus olisi kuitenkin koittaa olla itselleen täysin brutaalin rehellinen täällä, kirjoittaa avoimesti kaikesta mikä mielessä pyörii ja se että tätä joku tuttu lukisi vaikuttaisi heti suuresti siihen mitä ja miten pystyisin kirjoittamaan. Kirjoitan tätä blogia siis itselleni, mutta jos tänne joku jossain vaiheessa eksyy, kommentitkin ovat tervetulleita.