Tahdon malttamattomana aloittaa ensimmäisen kunnon blogipostin samantien, vaikka en tiedä miten ja mistä aloittaa. Alusta, keskeltä, lopusta? Jonkunlaisella esittelytekstillä?

Aloitan siis siitä mikä tällä hetkellä pyörii päässä, vaikka pelkäänkin heti että se uhkaa anonyymiteettiäni. Koitan kuitenkin välttää kohtia joista joku tuttu voisi tunnistaa mikäli joku tutuista tänne joskus jostain syystä eksyy.

Olen miettinyt paljon pari päivää sitten tapahtunutta tapaamista suvun kesken. Siitä on vieläkin hyvä mieli. En ole tavannut ketään näistä suvun jäsenistä kymmeneen vuoteen, aivan läheisintä perheenjäsentäni lukuunottamatta. Tapaamisen syy oli tietenkin epämiellyttävä ja tunnelma alussa vakava, joten on outoa sanoa että todella hyvin meni ja koin koko tapaamisen hyvin terapeuttisena, mutta niin siinä kävi.

Tämän puolen sukua kun olen aiemmin ajatellut, olen ollut lähinnä ärsyyntynyt ja katkera. Keskinäisessä historiassa on niin paljon valehtelua, syyttelyä, haukkumista ja ihan vaan suunnatonta ilkeyttä. Viimeksi kun tapasimme, tilaisuus oli aika mitäänsanomaton, en puhunut kenenkään kanssa oikein mitään tähdellistä, mitä edes muistaisin näin 10 vuotta myöhemmin. Pelkäsin tätä tapaamista etukäteen ihan hirveästi. Edeltävänä yönä en saanut unta, itkeskelin ja ahdistus häilyi eriasteisena. Pelkäsin ihan typeriä juttuja, sitä että tapaaminen menee ilkeilyksi ja huutamiseksi (vaikka tämän tyyppisessä tapaamisessa joku avoin tappelu olisi aikamoinen etikettivirhe), sitä että joku tädeistä katsoo minua kerran ja toteaa että no oletpas lihava (voi jestas mikä aihe stressata), sitä että joku syyttelee että en ole ollut keneenkään yhteydessä tai osallistunut mitenkään mihinkään. Nämä pelot oli kuitenkin täysin aiheettomia. Kun pääsimme isäni kanssa paikalle, kaksi tädeistä tuli heti halaamaan (en muista halattiinko viimeksi), kaikki muutkin moikkasi (paria serkkua ehkä lukuunottamatta). Siunaustilaisuus sujui hyvin. En ollut mitenkään itsetietoinen, fyysinen oloni oli ihan hyvä, olin jännittynyt mutta en ahdistunut, paniikista puhumattakaan. Hautajaisten yleinen tunnelma kai aiheutti sen että yhdessä vaiheessa itketti, mistä yllätyin suuresti. Tunnen itseni todella häijyksi kun sanon tämän suoraan, mutta mulla ei ollut vainajaan minkäänlaista tunnesidettä, vaikka kyse on kuitenkin lähisukulaisesta, jota olen koko elämäni ajan tavannut usein ja säännöllisesti, joskin edellisestä kerrasta on nyt jo kulunut kahdeksan vuotta. Vainaja oli kuitenkin myös ilkein tuntemani ihminen, eikä siitä pääse yli eikä sitä voi jättää kertomatta. Hän oli manipuloiva, valehtelija, häijy, haukkui omia lapsiaan ja lapsenlapsiaan jatkuvasti ja kun kuulin hänen kuolemastaan ja yritin asiaa miettiä, en keksinyt hänestä yhtäkään positiivista muistoa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että olisin häntä vihannut tai hänelle mitään pahaa toivonut. Hän eli pitkän elämän, kuoli sinänsä arvokkaasti ja se siitä. En koe hirveästi tarvetta muistella häntä tai pakottaa itseäni tuntemaan jotain.

Mielenkiintoista onkin se, että koska en ole ollut suorassa kontaktissa muihin sukulaisiin oikeastaan koskaan, melkein kaikki mitä olen heistä ja heidän puheistaan kuullut on tullut vainajan kautta tietooni. Ja vaikka olen koko ajan tiennyt että vainaja valehtelee, tarkoituksella koittaa manipuloida muita sukulaisia riitoihin keskenään, kertoo omia mielipiteitään niin kuin joku muu ne olisi sanonut, olen kuitenkin ollut erityisesti tädeilleni todella katkera kaikesta siitä mitä olen kuullut. Kritiikkiä ulkonäöstäni, siitä miten en ansaitse pienehköjä summia rahaa jos semmoisia vainaja on minulle antanut lapsuudessani, ja hyvin ilkeitä kommentteja vanhemmistani (jotka pääasiassa eivät olleet totta). Hautajaisaamuna ajattelin vielä, että kunhan nyt tästä kunnialla selviän niin minun ei tarvitse nähdä ketään heistä enää ikinä. Mutta kun aloin jutella sukulaisten kanssa jo siunaustilaisuudessa, tajusinkin että kun pahin riidanlietsoja ei ole paikalla, tulemmekin oikeastaan toimeen ihan hyvin. Toki voi olla että jotkut noista ilkeistä kommenteista on oikeasti tulleet muilta sukulaisiltani, mutta tässä vaiheessa olen valmis aloittamaan puhtaalta pöydältä, unohtamaan kaiken mitä olen kuullut ja muuttamaan suhtautumistani kaikkiin sukulaisiin. Mukavia kunnes toisin todistetaan.

Siunaustilaisuuden jälkeen oli tarkoitus lähteä ravintolaan syömään. Olin alunperin ajatellut että en lähde, siksi että ahdisti ajatus olla tekemisissä suvun kanssa, mutta myös sen takia että ravintolassa syöminen on yksi ahdistavimpia asioita joita voisin tehdä, ainakin näin kotikaupungissani. En pysty oikein syömään julkisesti. Ravintola oli keskellä keskustaa, miten sieltä pääsee pois tarvittaessa nopeasti. Ravintolassa on todennäköisesti paljon muita ihmisiä. Yksi tädeistäni kuitenkin suostutteli lähtemään, ja hämmentyneenä siitä että olin selvinnyt jo noin pitkälle ilman yhtäkään ahdistusaaltoa, suostuin, ajattelin että kyllä sieltä sitten jotenkin pääsee pois jos on tarve, vaikka kävellen.

En ole käynyt ravintoloissa kuin joskus lapsena. Tämä ravintola oli lisäksi todella hieno, ja olen enemmänkin valmisruokatyyppiä, siis silloin kun ylipäätään syön minkäänlaista oikeaa ruokaa. Ruokalistan katsominen kauhistutti, miten ihmeessä pystyn syömään jotain ylikypsää härkää tai muuta todella gourmet-ruokaa kun olen niin kaavoihini kangistunut ja ennakkoluuloinen. Lounaslistalta löysin kuitenkin itselle sopivan annoksen, eli kaikki kunnossa. Ruoka oli todella hyvää ja sain sen syötyä ilman mitään ongelmia. Ei hävettänyt syödä, ja koska ei ahdistanut niin en voinut myöskään pahoin syödessä tai sen jälkeen. Voitto.

Olimme ravintolassa muutaman tunnin. Selvisin koko ajasta ilman huomattavaa ahdistusta tai paniikkeja. Oli hauskaa. Puhuin paljon tätien ja serkkujen kanssa. Kävin tupakalla muiden kanssa. Puhuimme vainajasta, muillakin oli samantyylisiä kokemuksia kuin itsellä. Kuulin vainajan viimeisistä vuosista hoitolaitoksessa. Kuulin sukulaisten elämäntilanteista tällä hetkellä. Puhuin kahden serkkuni kanssa joiden kanssa en tainnut viimeksi juurikaan puhua, ja sitä ennenkään en ole ollut ikinä juuri missään tekemisissä. Yksi serkkuni halasi lähtiessä. Tilaisuus oli siis kaikinpuolin mukava, ja sain ensimmäisen positiivisen kokemuksen suvustani. Koska tunnen olevani jotenkin juureton (vaikka en olekaan orpo tai vailla sukulaisia joiden kanssa olen todella läheinen), se että sain tämän positiivisen kokemuksen auttaa tuntemaan että olen osa jotakin, kuulun johonkin. Skeptinen pessimisti minussa tietenkin ajattelee että ehkä loanheitto alkoi sitten selän takana jälkeenpäin, mutta päätän yrittää luottaa. Tahdon hyvät sukulaissuhteet.

Tällaisten onnistuneiden kokemusten jälkeen tunnen aina olevani suurinpiirtein voittamaton. Peruskouluaikoina parhaita oli ne päivät kun olin selvinnyt koko päivästä koulussa, jokaisesta tunnista ilman minkäänlaisia selkkauksia tai poissaoloja, vaikka olisikin ahdistanut julmetusti. Koulun jälkeen olo oli aina mahtava. Selvisin tunneista, selviän kyllä matkasta kotiin tai pyörimisestä keskustassa. Tämä oli hyvä päivä.